Tulin ensisijaisesti tänne Namibiaan tekemään sosionomiopintoihini liittyvää ensimmäistä pitkää työharjoittelua, asiakastyön harjoittelua. Harjoittelun kesto on kymmenen viikkoa ja sen aikana työelämässä pitäisi päästä tekemään työtä nimenomaan juuri asiakkaiden kanssa.
Opintosuunnitelmamme on asettanut kyseiselle harjoittelulle seuraavanlaisia tavoitteita:
Opintosuunnitelmamme on asettanut kyseiselle harjoittelulle seuraavanlaisia tavoitteita:
- asiakkaiden yksilöllisten elämäntilanteiden havainnointi
- sosiaalisen väliintulon tarpeen arvioinnin opettelu
- asiakkaan subjektiuden ymmärtäminen asiakas-työntekijä -suhteessa
- voima-varalähtöisyyden ymmärtäminen työskentelyn lähtökohtana
- harjoittelupaikan organisaation ymmärtäminen ja
- verkostojen toiminnan merkityksen ymmärtäminen asiakkaan subjektiuden tukemisessa
sekä
- omien vuorovaikutus- ja ohjaustaitojen kehittäminen
- suunnitelmallisen ja tavoitteellisen työotteen merkityksen ymmärtäminen
- oman toiminnan analysointi sekä
- omien vahvuuksien ja kehittämishaasteiden tunnistaminen suhteessa asiakkaan voimavaralähtöisyyteen, toimintaympäristöön ja verkostoihin
Harjoitteluni ensimmäinen päivä oli viime perjantaina. Työaikani ensimmäisen kymmenen minuutin aikana kyseiset tavoitteet olivat muuttuneet päässäni perunamuussiksi. Todellisuus oli odotettua karumpi.
Harjoittelupaikkani on Mount Sinai Center-niminen keskus, joka sijaitsee Windhoekin kaupungin ulkopuolella Katuturan kaupungiosassa. Alue on huikean suuri asuinalue, yli kaksi kolmasosaa Windhoekin asukkaista asuu Katuturassa. Löyhästi kuvailtuna alue on niinsanotusti slummia eli epävirallista asutusta. Ymmärtääkseen tätä aluetta paremmin ja mahdollistaakseen siihen jopa lämpimän suhteen syntymisen, kannattaa tutustua alueen ja Namibian historiaan. Namibia oli Saksan siirtomaavallan alaisuudessa 1884-1919 ja tämä historia totisesti jätti jälkensä eritoten pääkaupunkiin Windhoekiin. Tästä historiasta voin kertoa lisää myöhemmin. Siellä on kiehtovia tarinoita kerrottavaksi!
Mount Sinai Centre tarjoaa palveluja HIV-positiivisille äideille ja heidän vauvoilleen/lapsilleen. Kaksi kertaa kuukaudessa äidit tulevat keskukselle punnitsemaan lapsensa, tarkistuttamaan heidän terveyden ja hakemaan maidonvastikkeet ruokkiakseen vauvojaan ja estääkseen HIV:n tarttumisen. Äidit osallistuvat myös tuottaviin projekteihin kuten korujen valmistukseen, käsitöihin ja tärkeimpänä saippuan valmistukseen, josta lisää täällä.
Keskuksen yhteydessä toimii hyvin pieni "päiväkoti" alueen lapsille, jossa minä suoritan harjoitteluani. Oletukseni vielä Suomesta käsin oli päästä työskentelemään HIV-äitien parissa, mutta todellisuudessa äidit eivät ilmeisesti vietä aikaa säännöllisesti keskuksella. Minun työsarkani odottaa siis suorittamistaan kolmena päivänä viikossa noin neljäntoista lapsen muodossa. Päiväkoti on käytännössä yksi huone erittäin vaatimattomine puitteineen. Neljästä seinästä kolme on peltiä ja kuumuus on huikea aurinkoisina päivinä eli käytännössä päivittäin.
Lapset ovat iältään 2-6-vuotiaita, kaikki samassa ryhmässä läpi päivän. Eriyttämisestä tai ryhmän jakamisesta ei siis tietoakaan, joka tekee toiminnasta melkoisen haastavaa. Sisällä ollessa toiminta on hyvin "istumisorientoitunutta". Lapset istuvat pöytiensä äärellä enemmän tai vähemmän läpi koko aamupäivän jolloin kaksi päiväkodin "opettajaa" toistattavat aakkosia tai laulattavat lapsilla lauluja. Opetettavat asiat ja opetushetket tulevat ja menevät hyvin sattumanvaraisesti. Opetustoimintaa kuvaa parhaiten minun näkökulmastani termi "mitä mieleen juolahtaa".
Tähän väliin on mainittava, että kuvaukseni perustuvat vain ja ainoastaan omakohtaiseen observointiini. Harjoittelupäiviä tulee vielä olemaan lukuisia, jolloin havaintoni todennäköisesti vielä muuttuvat, niitä tulee lisää ja ne saavat uusia sävyjä. Havainnot ovat vain havaintoja, eivät viimeisiä totuuksia tai täyttä todellisuutta mistään asiasta. Mikäänhän ei ole koskaan juuri sitä miltä se näyttää..
Päivät ovat melko kaaosmaisen oloisia suomalaiselle järjestykseen tottuneelle ihmiselle. Epäsiisteys, resurssien ja välineiden miltei totaalinen puuttuminen ja haastava ryhmän energia löi heti ensimmäisenä työpäivänä tietoisuuteeni kuin metrinen halko. Nyt kenties ymmärrätte sen perunamuussivertauksen tuolta ylempää. Moiset hienot harjoittelun tavoitteet tuntuivat absurdeilta käsitteiltä siinä todellisuudessa. Alkushokin jälkeen tunne kaaoksesta on kuitenkin jo helpottanut. Kaikkeen tottuu, pienin askelin. Tai sitten kertarysäyksellä itsensä likoon laittamalla ja haastamalla, kuten minä teen. Joitakin onnistumisen elämyksiä olen jo nyt kädet likoon laitettua saanut todistaa.
Pahoittelen fontin muuttumista edellisestä postauksesta, ei ole tarkoituksellinen muutos. En vain ihan vielä hallitse näitä blogimaailman kommervenkkejä! Kuvia tulee myös. Odottakaa, jahka pääsen vauhtiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti